Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena, mutta kirpeän raikkaana. Lämpöä oli ehkä muutama aste. Maukkaan aamupalan jälkeen ohjelmassa oli treenit Leedsin Yliopiston campuksella, Fc Riasan treenialueella. Sinne meitä tuli taas noutamaan koko viikon meitä luotettavasti kuskanneet Alia Szurma ja Kevin Baldwin. Suurkiitokset heille ja kiitokset akatemialle autojen lainasta.
30 minuutin ajomatkan jälkeen oltiin taas kemiläisille Riasa yhteistyön aikana tutuksi tulleella Leeds Headingley campuksella. Pukukopissa nopean pelivarusteiden vaihtamisen jälkeen päästiin ottamaaan taas tuntumaan isoon tekonurmikenttään ja viimeiseen pallotreeniin tällä leirillä. Tommyn teemana leirin viimeisissä treeneissä oli hauskanpito ja erilaiset kilpailut. Mukava oli seurata sivusta kovin epäsuomalaisen äänekästä ja iloista tunnelmaa treeneissä.
Parin tunnin rupeaman jälkeen syötiin hotellin laittamat eväspussit lennosta ja hypättiin Riasan autoihin, jotka veivät meidät Bradford City Fc:n kotiareenalle Valley Paradelle, joka tunnetaan myös sponsorin nimellä Coral Windows Stadium. Toukokuussa vuonna 1985 stadionin tulipalossa kuoli 56 ihmistä ja 265 loukkaantui vakavasti. 2.6milj. puntaa maksaneen remontin jälkeen Bradford City Fc (Bantams) pääsi takaisin evakosta Bradford Bullsien rugbystadionilta Joukuuussa 1986. Sen ja vielä 2000-luvun alussa tehtyjen remonttien jälkeen stadionin yleisökapasiteetti on nykyisin n.25000.
Bradford City Fc:n tämänvuotinen sarjamenestys on jäänyt pahasti Wembleylle asti vieneen cupmenestyksen varjoon. Tällä hetkellä Bradford on League Two:ssa 10:tenä ja omaa vielä jonkinmoiset mahdollisuudet sarjanousukarsintoihin. Heidän mangeriaan Phil Parkinsonia huhuillaan kovasti myös entisen seuransa Readingin uudeksi käskyttäjäksi. Onhan mies legendan asemassa Valioliigaseuran ”Royalsien” fanien mielissä pelattuaan 361 ottelua joukkueen riveissä.
Sitten itse peli tunnelmiin. Niinkuin edellisessa jaksossa mainostin kyseessä oli Bradford City Fc – Aldershot välien selvittely. Parkinsonin joukkue pelaa kovin suoraviivaista ja perienglantilaista ”lentopalloa”, jossa pallon maassa ollessa ei juuri hienouksia nähdä, vaan juostaan päästä päähän täysillä, jossa pääpelivoima, taistelutahto ja mutapaini ovat kunniassa. Katsomossa oli aivan loistava tunnelma ja ei olisi uskonut, että että ottelu on neljännen sarjatason välienselvittely, sillä n. 10000 ihmistä pitivät todella hyvin meteliä koko ottelun ajan. Tätä kultturia toivoisi saatavan Suomeenkin.
Kenttä oli talvikauden sateiden jälkeen sen verran huonossa kunnossa, ettei se juuri taidonnäytteitä pelaajille sallinutkaan. Toki molemmissa joukkueissa oli hyviä pelaajia ja heidän juoksuvoimansa oli uskomaton. Tämän hetken kuumin Bradford City Fc pelaaja on Nahki Wells, joka on entinen Fc Riasa pelaaja. 18 tehtyä maalia tällä kaudella ovat saaneet hänen oletetun markkina-arvonsa kohoamaan jo 2milj.puntaan. Aika hyvin tältä Joeyn ystävältä ja pelikaverilta akatemian ajoilta. Luultavimmin joku isompi seura tulee hänet nappaamaan riveihinsä lähiaikoina.
Peli loppui aikanaan ja sieltä kotiuduttuamme oli pelaajilla leirin ainoa vapaa-ilta, jonka osa porukasta käytti tutustuen Leedsin keskustaan, jonne pääsi junalla muutamassa minuutissa tai taksilla vähän pitemmällä kaavalla. Suurin osa porukasta vain chillaili hotellilla ja otti vastaan tarjotun lepohetken sillä sunnuntai ei maineestaan huolimatta ollut lepopäivä, vaan silloin Tommy oli järjestänyt pelaajille hyvävauhtisen mäkijuoksutreenin heti aamusta. Iltapäivällä odottikin yksi matkan huippukohdista, sillä saimme Tommyn ystävän välityksellä hankittua loppuunmyydylle Old Traffordille koko porukalle liput ja vieläpä kyydin kätevästi Manchester Unitedin faniklubin Bradfordin osaston linja-auton kyydissä.
Sunnuntaina sataa aina…niin Bradfordissakin, mutta eipä olisi odottanut lumisadetta. Sitä tuli hetken vaakasuorassa ja tuli heti ihan kotinen fiilis. No, onneksi kuuro oli lyhytaikainen ja jo aamukymmenen maissa pojat pääsivät kokeilemaan pohkeitaan läheisen mäen rinteille. 1.5h vauhdikkaan ylös/alas juoksun jälkeen oli tarkoitus lähteä käymään haistelemaan todella ison urheilujuhlan tuntua loppuunmyydylle Manchesterin ylpeyden stadionille. Tunnin bussimatka meni leppoisasti ja bussikuskimme löysi kuin löysikin meille parkkipaikan n. 1km päässä stadionilta. Meitä opastettiin menemään ajoissa paikoillemme ja meninkin haistelemaan tunnelmaa vartti ennen peliä. Löysinkin itseni istumasta kaikista 76000 ihmisestä huolimatta kemiläisessä seurassa, kun Ootsi oli näköjään saanut myös lipun tähän samaan kausikorttilaisten katsomoon. Kaivauduttuani omalle paikalle ensi kosketus penkkeihin oli karuhko, sillä polvet suoraan eteenpäin ei minun kokoinen henkilö voinut istua, mutta haara asentoa käyttäen se jotenkuten onnistui. Myöhemmin huomasin huoleni istumisen vaikeudesta turhaksi, sillä eihän nämä meidän katsomon hyväkkäät alun jälkeen enää istuneet penkeilleen! 🙂 Vaan lauloivat ja herjasivat yläpuolella olleita Chelsean faneja…seisallaan koko pelin ajan! Muut katsomot näyttivät kyllä välillä istuvankin! :-/ Chelsean John Terry tuntui olevan kotiyleisön hampaissa taannoisen rasismikohun takia. ”Where’s the rasist center half” kaikui pitkiä aikoja ympäri stadionia varsinkin silloin kun mies kirmaili lämmittelyyn. Puoliajalla huomasi hyvin miten isosta tapahtumasta oli kyse. Meidän katsomolohkon kioskista kun erehtyi puoliajalla menemään hakemaan jotain purtavaa, niin juuttui, kuin täi tervaan yleisömassaan, eikä liikkumisesta hetkeen mihinkään suuntaan tullut mitään.
Itse peli näytti olevan nopeasti ohi ja ManU tekisi Chelseasta selvää matkalla finaaliin. 2-0 lukemat olivat nopeasti taululla Chichariton ja Rooneyn hienoilla maaleilla. Niin vain kävi, kun ruvetaan varmistelemaan tai muuten vaan passivoidutaan, että kaveri saa paidanhelmasta kiinni ja meinaa mennä ohi. Chelsea teki kaksi hyvää vaihtoa Eden Hazardin ja Juan Matan muodossa, jotka henkilökohtaisesti käänsivät ottelun luonteen. Tämän lisäksi kentän hidalgoja oli Chelsean brassitoppari David Luiz. ManU oli lopussa helisemässä ja Chelsean voittokaan ei olisi ollut vääryys. Ympärilläni oli kuitenkin n. 70000 toisinajattelijaa, joten ehkä se tulos sittenkin oli hyvä juuri näin. 🙂 Kotimatkalla blogisti olikin jo aika väsy ja matka taittui nopeasti unten mailla, mutta toisella korvalla pakostikin kuuntelin hardcore osaston laulantaa, joka piti ManU henkeä yllä koko matkan ajan. Päivä oli ollut mainio ja nyt olikin jo sitten sitten viimeinen ilta kotinamme olleessa Cedar Court hotellissa.
Maanantai aamu…vapina ja …eiku todella kylmä, oli varmaan englantilaisten mielestä ja taas tuli lunta. Sääennusteista johtuen päätettiin aikaistaan lentokentälle lähtöä ja uskolliset Riasan kuskimme tulivatkin meidät klo 1300 jälleen kerran hakemaan. Hiukan ennen Manchesteria meidät yllätti vielä lumimyrsky ja pakotti meidänkin hiljentämään matkantekoa. Onneksi sitä ei kestänyt viittäkäään minuuttia, joten kentälle saavuttiin, jopa liian aikaisin! 🙂 Harvinaista herkkua henk.kohtaisesti, mutta niin vain tunteroinen ”palloiltiin” aulassa ennenkuin paikallinen pakistanilaislähtöinen Finnair työntekijä tuli aukaisemaan check in tiskinsä ja pienen yskähtelyn jälkeen, sai kuin saikin homman toimimaan ja kaikki lopulta kansainväliselle alueelle ja tax free ostoksille. Kotimatka saattoi alkaa.
Hieno reissu, mutta tulipa tehtyä. Toivottavasti tästä saadaan perinne kemiläiseen jalkapalloon. Taustahenkilönä voi olla tyyväinen leirin sujumiseen ja kaikkien leiriläisten treeniasenteeseen, sekä positiiviseen tunnelmaan retkueessa. Mukava oli myös todeta, että mukana ollut junioriosasto hoiti hommansa kunnialla ja treenasi innolla mukana koko viikon ja sai varmasti muiden lailla ikuisia hienoja muistoja leiriltä ja toivottavasti myös intoa treenamiseen jatkossakin.
Kiitos kaikille
Antti Pasanen